Maija 3.0: Synttärikeräys!
Maija Poppanen Espoo Juhlakeräys

Maija 3.0: Synttärikeräys!

Tänä vuonna toivoisin, että syntymäpäivämuistamiset kohdistettaisiin MIELI ry:lle tukemaan elintärkeää mielenterveystyötä. Jaan alla oman tarinani, josta käy ilmi miten tärkeä aihe tämä minulle on. Iso kiitos kaikille lahjoittajille ❤️ #mitäkuuluu #vihreäävaloa "Maija 3.0 - Terveisin mä Kesäkuussa sulkeutui jälleen yksi tärkeä kappale elämässäni, joka sai aikaan ihan uudenlaisia tuntemuksia: Jotain ylpeyden, ilon, tyhjyyden ja tuntemattoman pelon -sekaista. Päällimmäisenä kuitenkin tunne siitä, että mä selvisin. Tämän tarinan ensimmäinen kappale alkoi jo joskus vuosina 2004-2006, kun olin 14-16 vuotias eli teini-iän myllerryksen keskellä. Siihen mennessä elämään oli mahtunut jo mm. vuosien koulukiusaamiset, keskittymiskyvyn heikkenemistä, perusteeton 9. Luokalle jättäminen, isän alkoholismi ja myös isän kuolema. Koulukiusaamisessa auttoi kuitenkin lopulta mm. se, että sain nyt jo elämäni pitkäaikaisimman ystäväni elämääni ja puolustamaan koulutielläni, 9. Luokkaakin kävin uudelleen toisessa koulussa vain pari viikkoa, kunnes minulle kirjoitettiin päättötodistus, niinkuin olisi pitänyt jo aiemmin, ja järjestettiin pyytämättä myös lukiopaikka 1. kouluvalintaani, vielä jopa samalle vuodelle. Näihin vuosiin mahtui myös omilleen muuttaminen ja ensimmäinen itsemurhayritykseni sekä ensimmäinen F-koodillinen diagnoosi, vaikea masennus, joka johtikin suoraan mielialalääkkeiden aloitukseen - aivan liian nuorena. Näin jälkikäteen voin siis sanoa, että kasvoin aikuisen saappaisiin suoraan lapsuudesta, enkä koskaan elänyt oikeaa teini-ikää, koska oli pärjättävä niinkuin aikuistenkin. Siitä alkoi siis myös sisäinen "pakottava tarve" pärjätä yksin. Lukio ei keskittymisvaikeuksilta kuitenkaan oikein sujunut, mutta pääsin kuin pääsinkin silti toteuttamaan haaveeni vaihto-oppilasvuodesta USAssa 2006-2007. Se olikin sen astisen elämäni yksi tärkeimmistä vuosista. Opin paljon ja mm. monet elämäni arvot kirkastuivat, ja elin koko sen vuoden täysin ilman mitään lääkettä ja aivan ongelmitta. Suomeen paluu oli todella iso kulttuurishokki ja vaikeudet lukiossa jatkuivat. Aineet, jotka aidosti kiinnostivat, sujuivat kuin vettä vain, mutta loput ei vaan uponneet, joka kasvatti mm. itsekriittisyyttä. Koitti täysi-ikäisyys ja tarjoutui mahdollisuus päästä työelämään suoraan IT-alalle, joten koulut jäivät kesken heti, sen isommin miettimättä siis. Matkaan mahtui myös parisuhteesta toiseen hyppimistä, huonoja parisuhteita, lyhyitä työsuhteita, vaikeuksia hallita taloutta, impulsiivista käytöstä ja paljon muuta. Muisti on nykyään todella huono, mutta muistan, että voin usein todella pahoin. 2008-2009 koin saaneeni vastauksen tähän kaikkeen, kun masennus diagnoosi muuttui kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosiin, otin sen helpottuneena ja kyseenalaistamatta vastaan. Minulla on aina ollut vahva kunnioitus lääkäreitä ja heidän osaamistaan kohtaan, koska kyllähän he tietävät mitä tekevät, kun ovat ammattilaisia. Tuli lukuisat lääkekokeilut ja mistään ei tullut kuin huonompi olla. Olin paljon sairaslomilla ja tein kaikkeni saadakseni apua pahaan olooni. Lopulta löytyi lääke, jonka sivuvaikutukset tuntuivat sillä hetkellä siedettäviltä, joten minulle jäi aikaa yrittää hyväksyä se, että en ole koskaan verrattavissa muihin, normaaleihin ihmisiin. "Miksi minä?" oli kysymys, jota muistan kuitenkin pohtineeni monesti. Hyväksyin sen mitä lääkärien mukaan olin: erilainen, rikkinäinen, hullu, viallinen, maanantaikappale - Pysyvästi. Tällä oli mentävä ja sen kanssa oli vain opittava elämään. Aika ajoin kuitenkin kyseenalaistin diagnoosini oikeellisuuden, vain saadakseni aina saman vastauksen "Se on nyt ne lääkkeet, jotka puhuu." Yritin myös useita kertoja saada lausuntoa psykoterapiaa varten, mutta aina vaan tilanne oli "liian akuutti". Oli impulsiivista ja epätoivoista yritystä päättää elämä Suomessa ja muuttaa Jenkkeihin, sinne missä sillä hetkellä koin minun oikean kodin, perheen, ja sydämeni olevan. Oli myös kaksi todella sairaannuttavaa ja sairasta avioliittoa, hajonneita ihmissuhteita, velkaantumista ja niistä selviämistä, useampi työpaikkakiusaamis -tilanne, joista viimeisin lopulta eskaloitui jälleen yhteen elämäni isoimman ja ratkaisevimman kappaleen alkuun. Elin kuin vuoristoradan kyydissä ja elin useimmiten toisille tai toisten elämää. Kun toistamiseen koin yli vuoden kestänyttä työpaikkakiusaamista, silloinen työterveyslääkäri oli ensimmäinen lääkäri, joka uskalsi kyseenalaistaa melkein 10 vuotta vanhan diagnoosin, ja lähettikin minut kaksisuuntaiseen erikoistuneelle lääkärille. Jälleen kerran jostain pahasta syntyi jotain hyvääkin. Tämän lääkärin kanssa pengoimme läpi koko mielenterveydellisen hoitohistoriani ja asioita alettiin repiä auki. Useamman vuoden rämpimisen jälkeen, muistaakseni vuonna 2017, kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi lopulta kumottiin, samalla todeten, että se on ollu virheellinen alusta asti. Diagnoosi on asetettu aivan liian lyhyen seurannan perusteella ja vieläpä elämän isossa kriisitilanteessa, joten lääkkeitä alettiin hiljalleen lopettaa porrastetusti. Oli kuin matto olisi revitty jalkojeni alta, sillä olinhan tehnyt siinä vaiheessa jo melkein 10 vuotta töitä mm. hyväksyäkseni, että olen viallinen, ja syönyt mitä ihmeellisempiä mielialalääkkeitä jo ainakin 11 vuotta, turhaan. Tämän kaiken keskellä elin sekä henkisesti, että fyysisesti väkivaltaisessa avioliitossa, tulin irtisanotuksi jälleen kerran laittomasti koeajalla ja tein ajatustyötä siitä, miten voisin päästä irti tästä kaikesta. Koin olevani loukussa. Vuoden 2006 IM-yrityksen jälkeen nähtyäni miten paha olla läheisilläni siitä oli, vannotin etten enää ikinä tekisi samaa uudelleen. Siitä huolimatta vuoden 2017 lopulla kaikki tämä kuitenkin unohtui, tai ehkä se vaan hautautui kaiken sen todella syvän pahan olon alle, ja lopulta tammikuussa 2018 yritin tosissani saada aikaan sen itsekkäimmän, sen peruuttamattoman ja lopullisen. Toistamiseen. Halusin pois, enkä siinä tilanteessa enää kyennyt näkemään muita vaihtoehtoja. Useampi päivä myöhemmin heräsin teholta elämäni toisen itsemurhayrityksen jälkeen. Muistan vieläkin kuin eilisen, miten yksi ensimmäisistä ajatuksistani silloin oli pakokauhun ja vihan sekainen: "Ei tässä pitänyt käydä näin! Mun ei pitänyt enää herätä. Miksi mä olen tässä?!" Myöhemmin opin, että se ei ollutkaan kuin muutamista minuuteista kiinni, että olisin onnistunut siinä mitä yritin. Oli kirjaimellisesti minuuteista kiinni, etten olisi enää tässä kertomassa tätä tarinaa. Onneksi ne minuutit eivät kuitenkaan ehtineet kulua, kiitos äitini periksiantamattomuuden. Tuli osastojakso, tuli vihdoin tajuaminen ja pako huonosta avioliitosta, ja vaikka koin menettäneeni aivan kaiken ja ennen kaikkea sen kaikista tärkeimmän ja rakkaimman: lapset, niin oli taisteltava. Olin kolmenkympin kynnyksellä ja pohjalla, nollassa, lähtöruudussa.. Ei ollut enää mitään. Muutin takaisin Pirkanmaalle, lähemmäs tukiverkkoani ja pikkuhiljaa kuin ihmeen kautta, ja ystävien ja perheen tuella, pääsin kuin pääsinkin taas jaloilleni. Hiljalleen löysin taas elämänilon ja -merkityksen, ja askel askeleelta kiipesin takaisin maanpinnalle. Huhtikuussa '18 aloitin jo työt, joiden varjolla uskalsin taas palata pääkaupunkiseudulle, pelon varjostamana jatkaen kuitenkin hoitosuhdetta Tampereen seudulla. Huomasin, että ne ystävät, joita olin aiempina vuosina yrittänyt sulkea pois elämästäni pitääkseni kulissit tarpeeksi hyvin, olivatkin edelleen olemassa ja muodostivat minulle elintärkeän tukiverkoston. Tampereen akuuttipolilla tapasin myös ensimmäisen lääkärin, joka ei nähnyt minua suoraan vain kasana diagnoosikoodeja, vaan kohtasi minut ihmisenä. Hän oli myös ensimmäinen lääkäri, joka ymmärsi minun tarpeen psykoterapialle, sen mitä olin silloin jo melkein 15vuotta aiemmin toivonut ensimmäisen kerran ja anellut lukuisilta muilta ammattilaisilta tuloksetta. Sain vihdoin b-lausunnon ja avut Kelan kuntoituspsykoterapian hakemiseen, ja heinäkuussa 2018 pääsinkin vihdoin aloittamaan. Kaiken tuon lisäksi olen viimeisen 2 vuoden aikana mm. löytänyt taas itseni, sen minuuden, jonka olin kadottanut jo vuosia aiemmin. Olen vihdoin antanut itselleni luvan olla täysin oma itseni. Aloin tietoisesti ehjäämään itseäni ja muuttamaan vääriä toimintatapojani, terapian ja tukiverkostoni avulla. Olen elänyt jo useamman vuoden täysin lääkkeittä. Sallin itselleni myös vihdoin olla yhteiskunnan normien vastainen, koska se on osa minua eikä muiden mielipiteillä ole mitään merkitystä. Olen tehnyt niin paljon asioita mitä en ole aiemmin "uskaltanut/kehdannut" tehdä, koska yritin aiemmin pakottaa itseäni johonkin muottiin mihin en kuitenkaan koskaan sopinut. Nyt olen parempi versio itsestäni mitä olen koskaan ollut. Kesäkuussa 2020 päättyi siis psykoterapia, yhteisellä päätöksellä terapeutin kanssa, kahden vuoden viikottaisten käyntien jälkeen. Nyt minulla on kattavat työkalut selvitä myös tulevista kriiseistä, ja jatkaa itseni kehittämistä ja traumatyöskentelyä. Tiedän mitä haluan ja tiedän mitä olen tai en ole. Opin rakastamaan itseäni, ja OIKEASTI olemaan onnellinen nahoissani juuri sellaisena kuin olen, ilman ulkoisia tekijöitä. Terapia siis toi elämääni kahdessa vuodessa enemmän tarpeellisia asioita kuin mikään muu koko 30-vuotisen elämäni aikana. Toivon todella, että muillakin olisi tähän mahdollisuus ja, että mahdollisuuden tullen se myös käytettäisiin. Toivon todella, että joku päivä terapiaan pääsisi jo paljon nuorempana ja paljon helpommin. Maija 3.0 on valmis, mutta kehitys jatkuu. Kiitos elämä ❤️"

Kerätään yhdessä megapotti mielenterveyden hyväksi! KERÄTTY NYT:
Tavoite: 531 €
Kausi:
15.10.2020 30.11.2020

Toiminta

Lahjoitusta:

Uusimmat lahjoitukset

{{don.Amount | number:0}} €
{{don.Name}}
{{don.Message}}
Maija 3.0: Synttärikeräys!
Maija Poppanen
{{don.MessageAnswer}}
Tällä keräyksellä ei ole vielä lahjoituksia.
Your browser is out-of-date!

Update your browser to view this website correctly. Update my browser now

Close